Yökirja

Suomalainen tappaa, useammin kuin eurooppalaiset yleensä. Useimmiten humalassa ja millä tahansa aseella jonka käsiinsä saa. Aika usein ampuma-aseella. Ensin vaimon tai tyttöystävän, sitten lapset ja muut paikalle sattuneet ja lopulta itsensä. Että sikäli ei tämänpäiväisessä ollut mitään uutta.

Vaikka tappaja on useimmiten uhrin tuttu ja motiivitkin, niin kuitenkin monituhatkertainen murhamies on lähes kaikille tuttu. Viina ja tupakka tappavat yhdessä 7-8000 ihmistä vuodessa, mutta näiden aseita ei haluta vähentää.

Suurin tappaja, monimiljoonainen murhamies 30 000 lapsenkin päivittäinen tappaja on kuitenkin välinpitämättömyys. Ei se ahneus, vaan se että annamme ahneuden määrätä miten yhteiskuntaa rakennetaan, tai oikeastaan tuhotaan. Jo aikoja sitten ihmiskunnalla on ollut varaa ruokkia jokainen maapallon ihminen. Vain tahto on puuttunut.

Välittäkää toisistanne. Oikeasti. Tulevana vuonnakin.

EU-parlamenttivaalien jälki-itkuissa tekee mieleni tehdä jotain.

Mikä itkettää?

1. Äänestysprosentti.

Voidaanko puhua demokratiasta kun enemmistö ei ole mukana edes edustuksellisessa demokratiassa?

2. Äänestystulos

Kun valtaapitävät ja valtaapitäneet häviävät vaalit ja ainoa voittaja on sekin menneisyyden vankka puolustaja?

Missä on tulevaisuus? Edessä vai takana? Minusta itkun pitäisi kuulua joka puolelta.

Olen näissä kirjoituksissani yrittänyt tuoda esille enemmän tai vähemmän piilossa olevia näkökulmia. Ne eivät ole edes uusia. Useimmat ovat jopa hyvin koeteltuja. Monet niistä ovat saaneet vain uuden nimen, niin kuin tämäkin:

Yhteiskunnalliset yritykset.

Hesarin artikkeli tuo selkeästi esiin mistä on kyse. Edes tässä muodossa ei ole kyse mistään uudesta ja jos ajattelemme Suomessa laajasti käytössä ollutta osuustoiminta-aatetta, huomaamme kyseessä olevan vanhan hyvän ajatuksen uudessa paketissa. Nykypäivän yrityskulttuuriin ero on siinä, että osuustoiminnassa voitot sijoitetaan kaikki itse tuotantoon ja osakkaat saavat voittonsa oman toimintansa tehostumisen kautta. Nykyajattelun mukaisesti osuustoiminnan ongelma oli siinä, että se ei mahdollistanut osuuksilla pelaamista ja kun pelaaminen tuli tärkeämmäksi kuin itse tuotanto, niin osuustoiminnan suosio laski niin sijoittajien kuin lainsäätäjien silmissä. Suomessa vasta mietitään miten yhteiskunnalliset yritykset tulisi huomioida lainsäädännössä.

Minä laajentaisin keskustelua myös kuntiin, valtioon ja EU:n tapaisiin valtioiden yhteenliittymiin. Kuntaa voitaisiin hyvin ajatella yhteiskunnallisena yrityksenä jonka kaikki voitot sijoitetaan itse toimintaan. Kaikki osakkaat saisivat tuotteet ja palvelut mutta maksaisivat niistä maksukykyjensä mukaan. Tätä ajatusta voi maistella monella tavalla. Demokratian näkökulmasta, valtapolitiikan näkökulmasta, talouden näkökulmasta, jopa oikeudenmukaisuuden näkökulmasta jne. Ja jos ensin maistelee asiaa vaikkapa perheen kokoisen yhteisön näkökulmasta, on selvää ketkä ovat kuinkakin maksukykyisiä ja asia maistuu vielä kohtalaisen hyvältä. Miksei se maku voisi olla yhtä hyvä jos yhteisöä laajennetaan vaikkapa maapallon kokoiseksi. Aika harva meistä aikuisista jättäisi kaikki lapsensa ruokkimatta jos joku lapsista väärinkäyttää ruokaansa ja vaihtaa jälkiruokansa toisen lapsen leluihin. Mutta näin me usein tunnumme ajattelevan kun ympyrä suurenee ja mukaan tulee myös naapurien lapset.

Tänään oli uutisissa mielenkiintoinen juttu joka laittoi minut taas kerran kysymään julkisen talouden kummallisuuksista. Virkamiehet ovat laskeneet että tuomioistuinten käsittelyaikojen nopeuttaminen maksaisi itsensä nopeasti takaisin. Lisähenkilökunnan palkkaaminen toisi palkkarahat helposti takaisin esimerkiksi verorikosten suuren määrän takia. Silti pidetään härkäpäisesti kiinni siitä, että tuomioistuimissakin pitää ”säästää” vähentämällä henkilökuntaa.

Toisaalta puhutaan, että kuntaa pitäisi johtaa kuin yritystä, mutta näinä ”säästöjen” aikoina tuntuu kuin mallina olisivat kyllä yritykset, mutta vain huonossa jamassa olevat yritykset.

Taloudellisessa ahdingossa oleva yritys on usein tilanteessa jossa uupuu pääomia. Lainaa ei saa kun ei ole riittäviä vakuuksia jolloin ei voi ostaa vaikka olisi kuinka edullisia tarjouksia. Ja vaikka olisi vakuuksiakin, on ajateltava tulevaisuuden riskejä. Kuinka kysyntää riittää?

Kunnalla ei näitä vaikeuksia ole. Kysyntä on varmaa ja lainakorot ovat alhaisempia kuin useimmilla yrityksillä.

Miksi sitten ei investoida silloin kun investoinnit olisivat edullisia? Useimmiten kuultu selitys on: ”laina on viivästettyä veroa.” Totta kai näin on, mutta miksi se muka tarkoittaisi sitä, että investoida kannattaisi vain silloin kun se tulee kalliimmaksi?

Sanokaa talousviisaat miksi tämä yksinkertainen totuus ei mahdu päättäjien päähän?

Kiitos Mirja! Kiitos paitsi kirjoituksestasi, ennen kaikkea siitä Kirstin viimeisen toivomuksen toteuttamisesta. Minä luen kirjoitustasi kyyneleet silmissä Ahveniston sairaalan akuuttipsykiatrian osastolla. Mietin kuinka monille meistä on edessä viimeinen toivomus kun raha ratkaisee kuka saa hoitoa ja kuka ei. Tämä ei ole raakaa pilaa, vaan totista totta. Itsemurhat ovat edelleen kolmanneksi suurin kuolinsyy alkoholin ja tupakan jälkeen.

Hämeen sanomista olen saanut lukea vakavaa puhetta siitä kuinka tärkeää on saada terveydenhoitomenot kuriin. Kuinka menot kasvavat nopeammin kuin bruttokansantuote. Ettei vaan lähetetä liian herkästi meitä liian vähän sairaita erikoissairaanhoitoon. Sairaanhoidon menot kun ovat kasvaneet järjetöntä vauhtia. Vaikka emme vielä aikoihin ole saavuttamassa OECD-maiden keskitasoa kasvuvauhti hirvittää. Onhan tuo keskitaso jo noin puolet Yhdysvaltain tasosta.

Voisiko kasvuvauhtiin olla syynä jokin muukin kuin holtiton rahankäyttö. Voisiko olla, että monessa sairaudessa hoitamatta jättäminen tai hoidon viivästyminen tekee hoitamisen hankalammaksi ja kalliimmaksi.

Voisiko olla myös niin, että meillä on paitsi varaa, myös halua maksaa vaikka jopa tuo OECD maiden keskimääräinen 8,8% bruttokansantuotteesta pitääksemme itsemme terveempinä ja työkykyisimpinä ja HENGISSÄ pidempään?

Hämeenlinna on pieni kaupunki, uusine liitännäisineenkin. Pienuudesta on etua kun useat ihmiset tuntevat toisensa montaa eri kautta. Pienuudesta on myös haittaa ihan samasta syystä. Vallan kahvassa, niin valtuustossa, hallituksessa kuin lautakunnissa on ihmisiä jotka ovat samalla kertaa vallan käyttäjiä ja vallan alaisia. Missään se ei tule julkiseksi niin hyvin kuin näissä blogeissa.

Lehdistön tärkeänä tehtävänä on olla vallan vahtikoirana. Tehtävää pidetään niin tärkeänä, että juuri mikään ei voi murtaa toimittajan lähdesuojaa. Kun se on niin tärkeää, pitäisi kaikki kytkennät lehdistön ja vallanpitäjien välillä olla kaikkien tiedossa. Iisakin kohdalla tilanne on selvästi näkyvissä, mutta miten on muiden kytkösten laita. Onko lehdellä samoja kytköksiä liike-elämään kuin vallanpitäjilläkin? Totta kai pienessä kaupungissa näin on, mutta ne ovat piilossa ja pysyvät piilossa ellei lehdistö niitä paljasta. Ja eihän toki paljasta kun lehtien talous on tiukalla ja paljolti riippuvainen noista kytköksistä.

Tämä kaikki on hyvä muistaa, kun keskustellaan julkisen palvelun mediasta. Yleisradio on ainoa taho joka voi ja kykenee olemaan vallan vahtikoirana. Eri asia on tekeekö se sitä. Jos julkisen palvelun tehtävänä on tuottaa samaa hömppää kuin muutkin kanavat, niin ei vahtikoiran räksytykselle jää paljon resursseja. Jos MOT on ainoa tutkivaa journalismia harrastava ohjelma, ollaan aika yksipuolisia haukkujia.

Sanomalehtien keskittyminen ja kuolema on paljon vakavampi ilmiö kun ajatellaan. Tai pitäisikö sanoa, että olisi hyvä jos ajateltaisiin.

Nämä olivat koolla riihessä ja päätöksiä syntyi. Vielä pari päivää sitten vakuutettiin, että kela-maksun poisto työnantajilta kompensoidaan toisilla työnantajille tulevilla maksukorotuksilla. Vaan kuinka kävikään. Kansaneläkemaksun maksajiksi joutuvat mm. kansaneläkkeen saajat. Minäkin joudun maksamaan omasta eläkkeestäni nyt aikamoisen summan työnantajille.

Että se niistä lupauksista.

Vaikka eläkeläisenä maksankin enemmän veroja kuin työssäkäyvä, olen samma mieltä kuin noiin 70% suomalaista on ollut jo monen vuoden ja hallituksen ajan tutkimuksissa. Veron nosto ei haittaa jos se käytetään peruspalveluihin. Minullahan on hyvä eläke. Se on se keskimääräinen runsas tuhat euroa kuussa.

Kunnallisveron nostoa kumma kyllä vastustaa eniten kokoomus jolle kuitenkin tasavero on aina ollut luonnollisesti mieluisampi kuin progressiivinen vero. Tätä samaa valtionveron laskua ja kunnallisveron nostoa on vaalilupauksistaan huolimatta harrastanut myös keskusta ja demarit. Näin myös hallituksessa ollessaan vasemmistoliittokin.

Veronalennusten dynaamiset vaikutukset on hokema jolle ei löydy pohjaa jos ihmiset maksavat samat kustannukset toisilla tavoilla. Yksityiset lääkärissäkäynnit, terveys- ja muut vakuutukset, potilasmaksut (jotka ovat euroopan korkeimpia) jne. pitävät huolen siitä, että kansalaiset maksavat palveluista suurinpiirtein saman kuin ennen veronalennuksia, mutta epätasa-arvo kasvaa.

Tämä suuntaus hirvittää. Kun yhdysvalloissa yritetään kaikin keinoin päästä pois vakuutuspohjaisesta terveydenhuollosta joka on kalleinta ja tehottominta maailmassa, niin meillä halutaan jatkuvasti mennä toiseen suuntaan. Siis poliittinen eliitti haluaa, ei kansa.

Onko niin, että nykyisessä demokratiassa kansanedustajaksi pääsee vain sen verran parempituloiset ihmiset, että he eivät tulotasonsa puolesta edusta lainkaan kansaa? Voisiko olla, että psykologian oppikirjoista niin tuttu kuvio pätisi myös eduskuntaan (ja kunnanvaltuustoihin) että ryhmään samaistuminen on tärkeimpiä ihmisen käyttätymistä säätelevä tekijä. Kun on paljon erityispalveluita saatavissa, ne halutaan säilyttää ja se ikävä kyllä tarkoittaa, että huono-osaisimmille jää rippeet. Mutta kun huono-osaisia on niin paljon, kuulee usein palveluiden heikentämisen yhteydessä valituksen, ei meillä ole siihen varaa.

Olisiko vaalimainonnalle vihdoin saatava katto, jotta eduskuntaaan saataisi myös heikommassa taloudellisissa oloissa eläviä ihmisiä vai muuttaako kansanedustajan hyvä palkka asenteita heti kättelyssä. En tiedä, mutta kansan ja kansanedustajien käyttäytymisessä on selkeä ero. Ero joka oikeuttaa kysymään voidaanko tälle tehdä jotain ja jos voidaan niin mitä? Mitä pitemmälle mennään siinä, että isolla mainostamisella pääsee keskimäärin paremmin läpi kuin  pienellä, niin tilanne säilyy sellaisena, että eduskunta ei kansan mielestä enää edusta kansaa ja populistiset puolueet saaavat protestiäänillä enemmän valtaa.

Eräs näkökulma näissä kouluampumisissa ja lamoissa on jäänyt vähälle huomiolle. Puhutaan kyllä syrjäytymisestä ja joskus harvoin jopa syrjäyttämisestä, mutta voisi ihan reilusti puhua myös meistä tarpeettomista ihmisistä. Valta osa kaikesta informaatiosta käsittelee taloutta. Sitä kuinka kilpailla. Kuinka pudottaa se heikoin ja päästä kukkulan kuninkaaksi. Siitä kuinka paljon veroja me jo nyt maksamme ja kuinka köyhien (lue tarpeettomien) ihmisten hoitaminen tulee liian kalliiksi.

Mutta me emme puhu siitä kuinka tärkeää ihmiselle, niin aikuiselle kuin lapselle, niin rikkaalle kuin köyhälle on tuntea itsensä tarpeelliseksi. Jonkin verran puhutaan siitä kuinka tärkeää ihmisen onnellisuuden kannalta on lähimmistä huolehtiminen, mutta huolehtiminen ja jopa holhoaminen, rajojen asettaminen on mahdollista vain jos annamme itsemme tulla autetuksi.

Suomalainen mies ei apua kaipaa. Lääkäriin ei mennä ennen kuin vaimo, työnantaja tai ambulanssi pakottaa. Tämä samainen mies on teini-iässä, joka usein jatkuu läpi elämän, valmis ottamaan vaikka kuinka suuria riskejä hetken huuman innoittamana, -viinan, vauhdin hurman tai kavereiden kunnioituksen takia. Ja tämän kaiken takana eivät ole pelkät geenit vaan äiti ja käytännössä lähes aina poissaoleva isä joka valittaa sitä kuinka ylitöiden verotus vie työhalut.

Kun miehen tarpeelliseksi itsensä tunteminen on kiinni työstä, mistä voisi löytyä sellainen ihmisen malli joka voisi tuntea itsensä tarpeelliseksi työttömänä, tai avioeron jälkeen, tai sairaana, tai vanhana?

Yksittäisen ihmisen kyvyt muuttaa tätä arvottomien maailmaa on aika olematon, mutta yhdessä me voisimme muuttaa maailmaa, ympäröivää todellisuutta siihen suuntaan joka mahdollistaisi minun, tarpeettoman ihmisen tulevan tarpeelliseksi myös antaessani ihmisille mahdollisuuden hoitaa minua, olemalla juuri niin heikko kun olen ja antamalla niiden joille se on elämän ehto kilpailla siitä paremmuudesta.

Ei kovin helppoa, vai mitä?

Olimme Kalvolan kunnanhallituksen kanssa keskussairaalassa 90-luvun alkupuolella ja siinä yhteydessä oli kovasti tapetilla tuo sama ajatus priorisoinnista. Kaikki olivat sitä mieltä, että sitä pitää tehdä, mutta kukaan ei ollut halukas ottamaan vastuuta. Muut kunnat olivat halukkaampia lisäämään rahoitusta, mutta Hämeenlinna ei. Silloin priorisointi jätettiin edelleen sairaalan tehtäväksi.

Oleellista ei silloin kun ei nytkään ole se, että priorisointiin joudutaan joskus tulevaisuudessa, vaan se, että sitä tehdään koko ajan, mutta vastuuta siitä ei ota kukaan. Esimerkiksi somaattiset sairaudet priorisoidaan psyykkisten sairauksien edelle. Sairaankuljetusten kustannukset maksoi eri taho kuin se johon kustannusten leikkaukset vaikuttivat. Äänekkäimmät potilasjärjestöt saivat parannuksia hoitoon ja hiljaisimmat kärsivät. Vaikuttavuustutkimuksia ei kukaan uskaltanut ottaa kunnolla käyttöön.

Oleellista on myös tänä päivänä se, että suomalaisen henki on tuhansia kertoja tärkeämpi kuin ulkomaalaisten, ja tämä koskee lähes kaikkia kansallisvaltioita. 30 000 lasta saa kuolla joka päivä kun emme halua maksaa lupaamaamme 0,7% bkt:sta. Köyhiä suomalaisia kuolee kaksi kertaa enemmän kun keskituloisia koska emme halua maksaa terveydenhoidosta n. 7% bkt:stä enempää. Viimeisen kymmenen vuoden veronalennuksilla molemmat asiat olisivat kunnossa.

Näin siis priorisoitiin 90-luvulla ja sama tahti jatkuu. Ei Isakilla ole syytä huoleen. Ei näytä todennäköiseltä, että mikään muuttuu tulevaisuudessakaan. Suurten ikäluokkien ”eläkepommi” häviää parissa vuosikymmenessä luonnollisen poistuman kautta ja valtapolitiikka jatkaa menestyksekkäästi edelleen ottamatta vastuuta priorisoinnista.

Tämä ei ole piruilua, vaan kokemuksesta ammennettua masennusta. Toivon totisesti olevani väärässä.

Hanna ja Susanna kirjoittavat hyvin ja tärkeästä asiasta eri näkökulmista.
Olen koko ikäni saanut toimia ryhmissä jossa perusajatus on ollut luoda jotain uutta. Speden ja Eren kanssa oli tärkeää, että keskustelun tuloksena ei ollut mikään yhteisymmärrys, vaan yritys jalostaa toinen toistensa ajatuksia johonkin sellaiseen johon kukaan ei yksin olisi kyennyt. Toki Spede useimmiten sai viimeisen sanan; ”Hyvä että keksin”. Ilman sitä ei muiden keksimää olisi ehkä saatu toteutettua. Kyseessä ei aina ollut vain jokin sketsi, vaan usein myös tuotantotekninen ratkaisu jossa minulla oli aika paljon annettavaa. Monet kuvittelevat, että tällainen innovatiivinen dialogi sopii kyllä taiteilijoille, mutta ei muille. Oma kokemukseni on toinen. Olen ollut mukana mm. teatteritalojen rakentamisessa ja kun siellä on tällaista sovellettu toiminnalliseen suunnitteluun, on tuloksena usein ollut toimintamahdollisuuksien lisääntymisen lisäksi miljoonaluokan säästöjä.

Politiikassa yritykseni saada ihmisiä ymmärtämään tämän kaltaisen toimintatavan merkitys valui hukkaan vuosikymmen toisensa jälkeen. Kokemus toisensa jälkeen osoittaa, että politiikkaan tulee huomattavasti enemmän sellaisia ihmisiä joille valtapolitiikka on tärkeämpää kuin saada jotain positiivista muutosta aikaan. Ja tämä koskee kaikkia puolueita. Osasyynä on varmasti oma luonteeni joka ei riittävästi huomioi toisten pelkoja esimerkiksi asemansa menettämisestä, kun minulla ei koskaan ole ollut sellaista asemaa jonka olisin halunnut säilyttää. Minua kiinnostaa vain tulokset. Sosiaaliset taitoni eivät riitä aikaansaamaan haluamiani tuloksia, sitä ymmärrystä, että yhdessä olemme enemmän kuin osiemme summa, vaikka kuinka edustaisimme erilaisia poliittisia suuntauksia.